Mistä saat vertaistukea työtapaturma- tai ammattitautiasioissa? Mitä vertaistuen antajalta edellytetään? 1/4

”Säilytin ihmisyyteni. Ihmisarvoni ei ole enää kiinni muiden hyväksynnästä. Siksi mun on pakko puhua.”

Vertaistuen antajalta edellytetään ennen kaikkea kokemuksellista ymmärrystä, luotettavuutta ja kykyä asettua toisen asemaan. Vertaistuki perustuu tasavertaisuuteen ja siihen, että tukea antavalla henkilöllä on omakohtainen kokemus samankaltaisesta tilanteesta kuin tuettavalla. Tämä tekee vertaistuesta ainutlaatuisen ja usein hyvin vaikuttavan tuen muodon. Vertaistuki ei ole terapiaa eikä neuvomista, vaan kokemuksen jakamista. Kun tukija pysyy roolissaan, eikä yritä ratkaista toisen ongelmia, hän säilyttää uskottavuutensa.

Elämä on arvaamaton. Usein kohtamme tilanteita, joita emme osaa odottaa, ja joskus ne ovat niin vaikeita, että kysymys “Miksi juuri minä?” #whyalwaysme tuntuu väistämättömältä.

Työtapaturma-, ammattitauti- tai työeläkekorvauksista taisteleville terveytensä, sekä työkykynsä menettäneille on elämässä usein muitakin vastoinkäymisiä samanaikaisesti. Loputon vääntäminen ja toivoton todistelu liikaa valtaa saaneita vastaan, jotka hyödyntävät asemaansa törkeästi oman tai edustamansa yhtiön edun vuoksi, on täysin kohtuuton tilanne jo pelkästään sellaisenaan.

Mentaalipuoli alkaa väkisinkin henkisesti vahvimmallakin ajoittain murtua. Tulee vaikeita hetkiä, jolloin tulee pysähtyä pohtimaan kokonaisvaltaisesti tilannettaan. Vaihtoehtona on hakea mahdollisesti apua psykologeista, psykoterapeuteista tai psykiatreista. Se ei ole kuitenkaan kaikille todellinen vaihtoehto, koska vuosia kestänyt epäoikeudenmukaisuuden tuoma taloudellinen heikko asema ei mahdollista kalliita terapioita. Monella ei muutenkaan ole varaa sijoittaa terapiaan tai sitten sen apu arvoitetaan väärin. Edellämainituilla ammattiauttajilla ei välttämättä ole vertaistuelle tarvittavaa pätevyyttä ja heidän apunsa ei vertaistukena palvele.

Haluan nyt kertoa omaa tarinaani ja ajatusmaailmaani omassa taistelussani. Jaan kokonaisuuden neljään artikkeliin ja julkaisen ne nyt samaan aikaan päästäksesi halutessasi kaikki osiot lukemaan yhteen putkeen.

Olen käynyt läpi reilun kymmenen vuoden sisään useita elämääni ja elämisen laatuaan vaikuttaneita vaikeita ja haastavia tilanteita, joiden käsittely oman pään sisällä on ollut alati työn alla. Henkinen jaksaminen on ollut koetuksella ja olen joutunut aika perustelemaan sekä todistelemaan itselleni ajatusmaailmani ja toimintani oikeutta.

Kaikki kokemukset oikein käsiteltynä tekevät ihmisestä vahvemman. Lähdetään liikkeelle omakohtaisesti kovimmasta ja vaikeimmasta kokemuksestani, jonka jatkumona myös blogini syntyi. Koen tekeväni jotain merkityksellistä pyrkien auttamaan yksilöitä kirjoittamalla ruohonjuuritason totuuksia yhdistettynä voimassa oleviin lakeihin. On tärkeää ymmärtää kokonaisuuksia ja syy-seuraussuhteita.

Lähes koronakuolema

Vakava viruskeuhkokuume vei minut tehohoitoon ja hengityskoneeseen maaliskuussa 2022. Tämä koettelemus osui työtapaturmassa joulukuussa 2013 alkaneeseen ja vielä tuolloinkin jatkuneeseen uudelleen alkaneeseen tappeluun lakisääteisistä työtapaturmakorvauksista LähiTapiolan työntekijöiden kiusaamina. Olin juurikin tuolloin äärimmäisen kuormitettuna koronarajoitusten ja tapaturmasta aiheutuneen kroonisen silmäkivun kanssa jaksamiseni riittävyyden katkeamispisteessä, työstressin painaessa päälle uudessa duunissa ja samaan aikaan tekemässä valituksia Tamlaan laittomista vakuutusyhtiön päätöksistä.

Normiarki haasteineen ja pienine murheineen olivat luonnollisesti kuvassa mukana, joten tilanteesta selviytyminen jälkikäteen ajateltuna sujui lopulta hyvin. Olin kuitenkin tuolloin henkisesti luovuttamisen partaalla. Ihmisten toimintavat ja saamani kohtelu ei ollut inhimillistä, mietin mihin tämä maailma on menossa. Halusin irti kaikesta. Hetkellisesti.

Korona siis iski tartuntana minuun ja 13 vuorokautta lojuin kotona odottaen taudin loppumista. En ajatellut kuolevani. Ambulanssin minut hakiessani pyörryttyäni suihkuun, happisaturaation ollessa alle 60 ja ensihoitajan lausuessa sanat: ”Silloin kun on hengenlähtö lähellä, mennään aina pillit päällä”, tajusin tilanteen vakavuuden. Näin hän vastasi ihmettelyyni kysyessäni oikeinko pillit päällä täytyy lähteä.

Teholla ainut muistikuvani oli hoitajan kysymys: ”Saako parran leikata, kun laitamme sinut hengityskoneeseen?” Vastasin todeten: ”Tottakai, parta kasvanee takaisin uudelleen, mutta elämiä on käsittääkseni vain yksi.” Tämän jälkeen 6 vuorokautta hengityskoneessa painajaisunia näkien ja niissä taistellen ihmisten pahuutta vastaan. Unissani siis taistelin epäoikeudenmukaisuutta vastaan, en todellakaan ollut luovuttamassa. Oletan kaiken unien sisällön kumpuavan yleismaailman tilanteesta koronan jyllätessä, Venäjän hyökkäyssodan alkamisesta, sekä loputomasta taistelusta vakuutusyhtiötä vastaan. Minähän en periksi anna siltikään.

Kuvaavaa on lääkkeiden vaikutuksen loppuvaiheessa, juuri irroitettuna hengityskoneesta, jota kehoni ei enää kestänyt, revin nenämahaletkun irti lääkehöyryissä harhaisena. Epäilin jo unissani terveydenhoidonkin rehellisyyttä halutessani pois sairaalasta keinolla millä hyvänsä, pakenen vaikka väkisin. Muistan hämärästi hoitajan kommentin: ”Voi, voi sinua minkä teit.”

Olin tosiaan selvinnyt keuhkot yli 80 % marmorisoituneena tehohoidosta, johon kaikki vastaavat tapaukset keuhkojen ollessa jo 60- 70 prosenttisesti marmorisoituneet olivat hekin kuolleet. Hengityskone ei heitä pelastanut. Lääketietteelisesti minun ei pitänyt selvitä. Historiadata kertoi kylmäävän totuuden. Omaisilleni kerrottiin tilanteestani ”Niin kauan kun hengittää on toivoa.” Ja minähän hengitin.

Sairaalasta pois pääsy oli toipumiseni kannalta iso asia. Pääsin kotiin. Koti on minulle paras paikka. Kortona toipuminen tosissaan alkoi. Sairaala ympäristönä ahdistaa, joten haluan sieltä pois mahdollisimman nopeasti välttämättömien hoitojaksojen jälkeen.

-Toni